Positiiviset
stereotypiat?
Vaikeus
olla latinalaisamerikkalainen nainen Jennifer Lópezin aikakaudella.
Latinalaisamerikkalaisen sivilisaation ja
kulttuurien kurssilla, jota pidän Otaniemen Teknillisessä Korkeakoulussa, olin
selittämässä oppilailleni syitä heidän käsityksilleen ja ennen muuta
stereotypioilleen latinalaisamerikkalaisista, kun eräs heistä keskeytti
harmistuneena: ”Ei sinun pitäisi sanoa, että meillä on teistä stereotypioita.
Mehän sanomme positiivisia asioita: latinalaisamerikkalaiset naiset ovat
erittäin kauniita, hyviä kokkaamaan ja tanssimaan salsaa.”
Miten selittää jollekulle, joka vilpittömästi
uskoo olevansa kohtelias, että en ole opiskellut seitsemää vuotta yliopistossa
tunteakseni itseni tyytyväiseksi, kun minua pidetään kauniina naisena (hepä
eivät ole nähneet minua herätessäni aamulla), hyvänä salsan tanssijana
(kysykääpäs salsanopettajani mielipidettä – hän on muuten suomalainen) tai
erinomaisena kokkina (sivumennen sanottuna: en tee koskaan ruokaa. Mieheni ja
vanhin tyttäreni rakastavat ruoanlaittoa, minä inhoan sitä).
Tällaisia stereotypioita, joita kutsun
”hyväntahtoisiksi”, on vilisemällä. Niitä viljelevän henkilön tarkoitus ei ole
loukata ulkomaalaista vaan päinvastoin, ylistää tätä.
Niinpä me latinalaisamerikkalaiset löydämme
itsemme tilanteista kuten se nuori kolumbialainen vaihto-oppilasmies, jolle
hänen saapumispäivänään osoitettiin kokonainen lasten jalkapallojoukkue
valmennettavaksi. Hänen oli vaikea selittää (ei kielitaito-ongelmien vuoksi),
ettei hän osannut jalkapalloa eikä myöskään piitannut siitä tuon taivaallista.
Ai mitä?! Eivätkö kaikki latinalaisamerikkalaiset osaakaan pelata jalkapalloa?
Harmi, jos pahoitan mielenne, mutta näin ei todellakaan ole.
Latinalaisamerikkalaisille naisille tilanne
on varsin erityinen näinä aikoina, koska kaikesta päätellen he ovat muodissa.
Jennifer Lópezit, Salma Hayekit ja Shakirat tunkeutuvat kaikkialle Eurooppaan
luoden latinalaisamerikkalaisesta naisesta tietynlaisen käsityksen, jolla ei
välttämättä ole mitään yhteyttä todellisuuteen. Stereotypian suurin ongelma
(hyvästä tarkoituksesta huolimatta) onkin se, että se yleistää ja
yksinkertaistaa asioita.
Tätä yksinkertaistamista kohtaa joka tasolla,
alkaen mummelista, joka vilpittömästi pyytää saada koskettaa hiuksiamme
metrossa (kuinka sanoa hänelle ei?) aina koulun opettajaan, joka ”selittää”
oppilailleen, että uusi latinalaisamerikkalainen oppilas on hyvin sosiaalinen
ja kova puhumaan, koska ”hänet on kasvatettu pitämään päämääränään aviomiehen
pyydystämistä”, ja että häntä pitää ymmärtää.
Kuten kaikki stereotypiat nämäkin syntyvät
tietämättömyydestä. Kullakin kulttuurilla on tapansa suhtautua tilaan,
ruumiiseen, etäisyyteen. Ei voi kieltää, että me latinalaisamerikkalaiset
kaikesta päätellen pelkäämme fyysistä kontaktia ja ruumiimme paljastamista
vähemmän. Toisaalta on totta, että ulkomuoto on meille hyvin tärkeätä.
Kuitenkin nämä piirteet, kun ne ymmärretään huonosti ja tulkitaan väärin,
sulkevat meidät rooliin, jota emme halua. Meihin professionaalisiin naisiin nämä
stereotypiat vaikuttavat enemmän, koska koemme jatkuvasti olevamme
taistelukentällä, jolla meidän pitää kaksinverroin pyrkiä todistamaan kykymme
ja ansaitsemaan kunnioitusta.
Niinpä, mikäli pukeudumme huolitellusti ja
meikkaamme, teemme sen, koska meidät on kasvatettu houkuttelemaan miehiä. Jos
hyvästelemme lapsemme suukolla koulun portilla, meistä tulee omistavia äitejä
(puhumattakaan pilkasta, jonka kohteeksi lapsemme joutuvat kaveriensa taholta).
Jos hyväilemme miehemme kättä, olemme naisia, jotka haluavat seksiä koko ajan,
tai jos valmistamme hänelle hänen lempiruokaansa, olemme tottuneita
alistuneisuuteen.
Se, ettemme vastaa stereotypiaa, ei auta
myöskään. Tämän koki todeksi se lahjakas venezuelalainen dramaturgi, jolle
sanottiin ”et näytä yhtään venezuelalaiselta”, vain koska hänellä ei ole miss
universumin mittoja. Eikö tämän sanoneelle todellakaan juolahtanut mieleen,
että hänen kommenttinsa voi olla suorastaan loukkaava? Ei, kuten ei myöskään
sille nuorelle naiselle, joka puhuttuaan kaksi tuntia kanssani, sanoi: ”En
tiennyt, että Latinalaisessa Amerikassa on feministejä”. Puhumattakaan siitä,
että meille sanotaan esimerkiksi, että ”myös minun poikani meni
naimisiin puertoricolaisen kanssa.” Myös? Mutta minähän olen perulainen! Mitä
tapahtuisi, jos Argentiinassa joku sanoisi suomalaiselle, että ”minunkin
puolisoni on saksalainen”. Pahinta on, kun meidän oletetaan tutustuvan tähän
puertoricolaiseen, koska meillä on niin paljon yhteistä. Useimmissa tapauksissa
meillä ei ole kyseisen henkilön kanssa mitään yhteistä, jota ei tunnuta
ymmärtävän: ”Mutta kun te molemmat olette lattarinaisia!” Kyllä, kaikkialla
maailmassa on erilaisia ihmisiä, vai ovatko kaikki suomalaiset muka ystäviä
keskenään?
Ja tällä taistelukentällä meidän on uhmattava
sellaisia hyväätarkoittavia kommentteja kuten
-
kylläpä
sinua onnistaa, kun sinun ei tarvitse mennä rannalle ruskettuaksesi
-
olet
latinalaisamerikkalainen etkä osaa keittää?! (liitettynä täydellisen
ällistyneeseen ilmeeseen)
-
onpas
hyvä, että osaat käyttää tietokonetta
-
sinulle
synntykset ovat varmaan helppoja, kun siellä teilläpäin kaikilla naisilla on
niin paljon lapsia
-
oppivatko
naisetkin sinun maassasi ajamaan autoa?
Näiden edessä koemme itsemme aseettomiksi,
tietämättä pitäisikö kiittää vai kysyä: ”Mitä oikeastaan halusitkaan sanoa?”
Onko positiivisia stereotypioita todellakin
olemassa? Minun mielestäni ne kaikki ovat negatiivisia, mutta avoimen
rasistisia stereotypioita on helppo vastustaa. Hyväätarkoittavat stereotypiat
ovat vaarallisempia, koska emme tiedä kuinka suhtautua niihin. Kuinka reagoida
aggressiivisesti johonkuhun, joka (vaikkakin tietämättömänä) yrittää olla
mukava? Ymmärtääkseni on kaksi mahdollisuutta. Ensimmäinen on ”erilaisten”
piirteiden kätkeminen, kuten on tehnyt se espanjan opettaja, joka pukeutuu
housuihin vain mennessään opettamaan siitä lähtien kun naispuolinen kollega
sanoi hänelle: ”Näyttääpäs minihame sinun päälläsi hyvältä – siksi sinulla on
niin paljon oppilaita!” Minä valitsen toisen vaihtoehdon, huumorilla
vastaamisen. Joten joka kerta, kun joku kommentoi meikkiäni, vastaan, että
”isoisoäitini kuului Amazonin viidakon intiaaniheimoon, joka jo vuosisatoja on
maalannut kasvonsa sotimaan lähtiessään, joten olkaa hyvä ja antakaa minun
käyttää sotamaalaustani.” Kuten sanoin, taistelukentällähän tässä ollaan.